Lueskelin taas vähästä aikaa MMO-blogeja ja Toboldin blogissa oli juttu uudesta morpista ArcheAge, joka kiinnostaa jonkin verran. Jutun kommenteja lukiessani sitten tapahtui yllättävä valaistuminen erään kommentin seurauksena ja tajusin, että olen katsellut pelejä oman pelitapani rajoittamana ilman, että olen itse tätä aina oikein tajunnut. Vaikka pidänkin itseäni morpeissa seikkailupainotteisena pelaajana, jota kiinnostaa uudet paikat, niin olen kuitenkin melko selvästi tavoitteellinen pelaaja.
Kyseisessä keskustelussa kyseltiin yhdeltä kommentoijalta sitä, että miten hän meinasi edistää craftauksena maksimitasolle, kun hän ei ollut kiinnostunut pvp-alueille menemisestä, joka on ainoa tapa saada tarvittavaa materiaalia, jos sitä ei osta muilta. Pelaajan vastaus tähän oli, että hän ei oletakaan saavuttavansa maksimitasoa missään ja se on vain hänen valitsemansa pelityyli. Hämmennyin tästä hetkeksi ennen kuin tajusin, että en ole itse varmaan koskaan pelannut tällä tavalla kuin ehkä rogue-tyylisissä peleissä, joissa loppu voi olla todella hankala saavuttaa.
Lyhyet tarinapohjaiset pelit ovat oma juttunsa, mutta niissäkin itselläni on kummallinen, pakottava tarve koluta kaikki nurkat ja etsiä parhaat tavarat ja hankkia mahdollisimman paljon kokemuspisteitä, että saa hahmonsa 'maksimoitua' ennen pelin loppumista. Samaten morpeissa tähtäin on koko ajan maksimilevelissä sekä hahmolle että sen eri osaamisille. Ja kun kuitenkin aina sinne maksimilevelille pääsyn jälkeen peli alkaa muuttua paljon tylsemmäksi.
Toinen pointti minkä sama pelaaja nosti esille oli, että hänellä ei ole hajuakaan siitä mitä ylemmän tason craftaaminen vaatii ja hän vain opettelee edetessään. Tässäkin huomasin selkeän eron omaan tiedostamattomaan pelityyliini. Syystä taikka toisesta minulla on aina ollut tarve kerätä mahdollisimman paljon tietoa etukäteen asioista, jotta etenemisen voi suunnitella mahdollisimman tarkasti jo valmiiksi ja sitten sitä vain pääosin toteuttaa pelaamisessa. Tällöin ainoa mielenkiinto onkin sitten kohdistunut niihin uusiin alueisiin ja uusiin tuntemattomiin vastustajiin.
En tiedä onko tällä oikeasti merkitystä oman pelaamisen kannalta, mutta ensimmäinen tuntuma on, että se voi olla isokin asia. Sen sijaan, että keskittyy kaiken suunnittelemiseen jo ennalta, niin olemalla kiinnostunut siitä hetkestä missä kulloinkin pelissä on ja nauttimalla siitä, voisi ehkä päästä paremmin peliin sisälle. Suunnittelemisen voisi jättää sitten niihin peleihin, joissa pelinautinto tulee sen suunnitelman toteuttamisesta (esim. Diablo 3:n hahmojen rakentelu) ja keskittyä morpeissa pelaamaan vain sen hetkistä tilannetta.
Lisäksi on ehkä vielä isompi asia tajuta, että tekee tällaista suunnittelemista ja myöntää sen itselleen. 'Hei kaikille, olen Ari ja olen tavoitteellisesti pelaava'. Toisiin peleihin tämä näkökulma soveltuu hyvin ja oikeastaan peli saattaa asettaa pelaajan sellaiseen tilanteeseen, että siinä ei pärjää ilman suunnittelua. Toisaalta useimmissa peleissä se suunnittelu vain tähtää paremmin pärjäämiseen, kun pelinautinnon voisikin saavuttaa yhtä hyvin tai jopa paremmin ilman sitä suunnittelua ja pärjäämistä.
Oli miten oli, tämä oli pelaamisen suhteen pitkästä aikaa iso valaistuminen siitä, mitä itse teen, joten nyt on mielenkiintoista sitten seurata, miten se vaikuttaa omaan pelaamiseeni. Tai ehkä minä vain voisin pelata ilman tavoitteellista seurantaa siitä mitä tapahtuu... :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti