Aluksi hieman määritelmiä otsikon sanoille. Grindi käsitetään tyypillisesti peleissä vaiheeksi, jolloin pelaaja tekee samoja asioita uudestaan ja uudestaan vain päästäkseen seuraavaan vaiheeseen/tasolle tai saadakseen jonkin palkinnon. Tällöin pelaaminen ei käsitä enää mitään nautinnollista. Toisto sen sijaan on jonkin asian toistamista ainakin osittain siitä saatavan nautinnon vuoksi.
Tämä vertailu pulpahti mieleeni tässä eräänä iltana, kun odottelin nukahtamista ja ajatukset harhailivat lukemiini Mika Waltarin kirjoihin. Muistini sopukoista kaivelin, että olin lukenut ainakin Sinuhen, Johannes Angelosin, Mikael Karvajalan ja Turms Kuolematon sitten jäi kesken. Näin jälkikäteen mielikuva kirjan kesken jättämisestä oli se, että kirjat alkoivat toistaa itseään eivätkä olleet enää kiinnostavia.
Tästä sitten aloin pohtimaan musiikkia. Vielä vajaan kolmenkymmenen vuoden jälkeen Big Country, Depeche Mode, Toto, U2 ja useat muut yhtyeet kuulostavat hyviltä. Tosin useimpia tulee kuunneltua nykyään harvemmin, mutta silti ne eivät aiheuta vieroitusoireita kuten Europen Final Countdown selvin päin tai esimerkiksi Metallica, joka on minulle nykyään aina syy vaihtaa radiokanavaa. Uudemmista artisteista löytyy tietysti esimerkkejä, jotka aiheuttavat näppylöitä jo ensimmäisellä kuuntelukerralla, mutta mikä on se tekijä, joka saa jonkin kiinnostavan asian muuttumaan ikäväksi.
Tällä hetkellä pelin alla edelleen on Path of Exile, PoE (Steamin mukaan peliaika 176 tuntia) ja se on vaiheessa, jossa toisto alkaa lähestyä pelättyä grindi-rimaa. Eniten pelaamallani hahmolla ei ole juuri nyt oikein mitään muuta kiinnostavaa tekemistä kuin pelata pelistä satunnaisesti saatavia karttoja parin ystävän kanssa. Yksikseen hahmolla joutuu grindaamaan tiettyjä tuttuja ja ennestään pelattuja alueita uudestaan ja uudestaan vain saadakseen karttoja, joissa on jotain uutta ja erilaista. Lisäksi pelin loppuvaiheessa mukaan tullut kokemussakko kuolemisesta (10 % tason kokemuspisteistä) pakottaa keskittymään tiettyihin alueisiin vieläkin vaikka hahmoni on melkein kymmenen tasoa korkeammalla kuin pelattavat alueet. Palkintona tästä kaikesta on häviävän pieni mahdollisuus saada parempaa tavaraa, jolla voi sitten tehdä sitä samaa kuin tähänkin asti. Miksi siis jatkaa?
Peli itsessään alkuvaiheessa oli hyvin onnistunut versio action-roolipeleistä, jonka genren tunnetuin edustaja lienee Diablo. Ennen kaikkea PoE:n hienoutena on sen kaksiosainen taitosysteemi. Hahmon aktiivisesti käytettävät taidot tulevat jalokivistä, joita pelaaja laittaa eri esineisiinsä oman valintansa mukaan. Sen lisäksi pelaaja saa joka kokemustaso, ja silloin tällöin tehtävistä, passiivisia taitopisteitä, joita sitten laitetaan massiiviseen taitometsään halunsa mukaan ainoana rajoittimena valitun hahmoluokan lähtöpiste. Tämän lisäksi peliä julkaiseva firma on keksinyt minun näkokulmastani hienon idean kisoista, kesto tyypillisesti yksi tunti, joissa pelaajan tulee päästä mahdollisimman pitkälle uudella hahmolla ilman mitään apuja aikaisemmilta hahmoilta. Tähän jos vielä jotenkin yhdistettäisiin pitkälle edenneiden hahmojen mielenkiintoinen loppupeli, niin voisin antaa pelille helposti kouluarvosanaksi kympin. Nyt se kuitenkin jää kiikkumaan sinne kiitettävän rajoille.
En tiedä onko grindi pelien tekijöiden pelko siitä, että pelaajat lopettavat pelin pelaamisen ilman sitä vai onko vain oikeasti mielenkiintoisen loppupelin tekeminen mahdotonta. PoE:ssa mielestäni loppupelistä saisi helpommin mielenkiintoisemman jo pelkästään sillä, että pelaajien karttojen määrää ei rajoiteta vaan pelaajilla olisi peruskarttoja tietty määrä käytössä koko ajan. Jos tätä ei haluta käytettävän väärin niin sitten voidaan rajoittaa tätä määrää, mutta itse en näe mitään syytä sille miksi pelaajat eivät voisi pelata rajattomasti karttoja, jos niin haluavat. Harvinaisten karttojen saaminen voitaisiin rajoittaa vain pelidroppeihin, mutta muuten kartat voisivat olla täysin vapaasti käytössä.
Nykyisellä systeemillä pelaajat joutuvat 'ansaitsemaan' mielenkiintoisen pelin osuuden pelaamalla tylsää ja kiinnostamatonta osuutta peliin. Jos kyseessä on oikeasti merkittävä palkkio, kuten esimerkiksi töiden tekeminen elannon ansaitsemiseksi, niin silloin ymmärrän ns. grindin, mutta jos olen tekemässä jotain nauttimisen ilosta niin sen pitää olla myös nauttimisen arvoista. Grindin voikin määritellä seuraavalla, erään aliarvostetun elokuvahahmon lausahduksella: "...was like masturbating with a cheese grater: slightly amusing, but mostly painful".
Loppujen lopuksi grindi lienee kuitenkin aina jokaisen henkilökohtainen näkemys asiasta. Jotkut meistä pitävät pitkistä tehtävistä, joista saa palkkiona jotain, kun taas toisille kiihkeä parin minuutin rykäisy on kaikkein parasta. Täydellistä peliä, kirjaa tai kappaletta ei varmasti koskaan tulla tekemään ja siksi mielestäni on tärkeää tajuta se mistä itse nauttii. Vaihtoehtoja on maailma pullollaan ja niiden kokeileminen on ainoastaan itsestään kiinni. Kun sen vain saisi riittävän hyvin perusteltua itselleen eikä aina palaisi siihen tuttuun ja turvalliseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti